No-Gi SM Hämeenlinnassa. Pettymyksiä, ihmetyksiä ja kokoeroja.

VOI PERKELE!

Sitä on palailtu Hämeenlinnasa, brasilialaisen jujutsun No-Gi suomenmestaruuskisoista. Päällimmäinen fiilis on se v-alkuinen. Aivan, juurikin vitsinmoinen harmitus. Hauskaakin kerrottavaa kisoista on, harmillisen vähän tosin tähän hätään video- tai kuvamateriaalia. Mutta seuraavassa oma anti sekä tiivistelmä joukkueen edesottamuksista.

Viimeistelyn autuus

Viimeistelyt menivät mukavasti, sopivasti treeniä viimeisellä viikolla, kädestä kivut saatu aisoihin, hyvää tankkaamista (ei tosin lauantain eväät tälläkään kertaa ihan oppikirjan mukaisia...) ja hyvä fiilis. Karamellit, kaakao ja muu herkkupäivän herkku meni kurkusta alas. Lastenelokuvat vastasivat mentaalivalmistautumisesta. Myös aamiainen oli perinteinen kisapäivän 3000 kilokalorin tankkaus huoltsikan pekoni-munavoi-karjalanpiirakka-akselill. Vaikka tarkoitus oli tällä kertaa olla tankkaamatta moskaa, kun ei siitä ainakaan parempi olo ikinä tule! No, ehkä ensi kerralla.

Perusväsymys oli aamusta, kuten aina kisapäivänä, mutta se väistyi kyllä. Automatkalla simahdin Sakken onneksi edes hetkeksi enkä koko matkaa pölissyt. Paikan päällä oltiin viitisen tuntia ennne omaa ottelua. Tuttuja morjestamassa, muiden otteluita katsomassa sekä Tempur-unimaskin avulla tirsoja ottamassa. Lämmittelin muiden joukkueen miesten otteluja katsellessa ja hetken rullailin. Olo oli ihan jees kun lopulta matolle pääsi, ellei optimaalinen niin vähintään tyydyttävä.

Varjopainia?

Ensimmäisessä ottelussani oli vastassa nuorehko, perusriski muttei mikään valtavan fyysisen oloinen Forssan mies. Aloitin pystyssä rauhallisesti, en halunnut takki auki lähteä mihinkään. Hänkin otti rauhallisesti, jäädytti aina kädet kun clinchiin mentiin, puski äkkiä pois ja piti etäisyyttä. Piti sitä varsin paljon. Itse asiassa ei tehnyt mitään. Hämyshootteja väläytteli, kaikki otteet irroitti eikä tullut lähellekään. Aloin vähän ihmetelläkin asiaa.

Kävelimme peräkanaa hänen irroittaessa otteitani ja ihmettelin mitä hittoa tämä kaveri pelkää? Alkoi vähän hermoonkin jo ottaa, sopiva verenhimo kun oli jo valmiiksi. Itse asiassa rehellisyyden nimissä on sanottava, että teki mieli lyödä suora nenään saadakseni kaveriin eloa! Mutta pidin pääni ja ajattelin hakevani varmaa voittoa ilmaiseksi kun toinen pomppii karkuun ja tuomari näyttää miinuksia ym. välillä.

En vaivautunut pomppimaan enkä esittämään aktiivista, kävelin suoraan päin vaan ja koetin ottaa otteita päästä ja käsistä. Sen ajattelin olevan painin idea, ei pomppimisen ym. Turhaan! Pystypainini ei ole muutenkaan hyvää, enkä halunnut takki auki lähteä mutta pari kertaa tuli vähän ryntäiltyäkin. Hetken välillä puskimme ja kerran kävimme melkein maassa, sieltäkin hän pomppasi heti ylös. Jossain välissä hän jopa levitti käsiään esittääkseen minun olevan se passiivinen!

Videolla saatiin Tuomaksen kameralla vain ensimmäinen reilu minuutti, mutta siinä näkee jo ottelun kulun. Ehkä älypuhelimen kamerassa olis itä älyä sen verran, että tajusi tällaista paskaa olevan turha täyttä aikaa kuvata! Vaikka tuosta vielä selkeämmäksikin muuttui kulkusuunta kun tajusin, ettei kaveri aikonutkaan painia oikeasti.




En kuullut mitään ohjeita mitä pojat huutelivat, enkä älynnyt tilanteen olevan miinusten suhteen tasan kun aika loppui. Enkä ollut uskoa todeksi kun tuomarit päättivät nostaa vastustajan käden pystyyn! Miten 5 minuuttia juoksemalla karkuun voi voittaa? OK, olisin voinut olla aktiivisempi mutta en nähnyt syytä miksi pitäisi tahallaan alle jäädä tai vastaavaa vain siksi, että toinen hyödyntää paskoja passiivisuussääntöjä ja karkaa koko ajan? Enkä kyllä jaksanut tanssiliikkeitäkään esittää kun koko ajan olo, että kun ei juoksisi karkuun niin repisin pään irti. Tällaiseen en ollut valmistautunut, eikä ollut B-suunnitelmaa... Yksin oli vaikea painia.

"Tätä en olisi kuvitellut pahimmissa painajaisissanikaan"

Myöhemmin hän kätteli ja pyyteli anteeksi paskaa matsia, mutta silloin olin jo asian miettinyt. Ei se ole tyhmä ketä käyttää hyväkseen sääntöjä voittaakseen vahvemman vastuksen, vaan se kuka tulee voitetuksi. Minut voitettiin kumminkin, ei se siitä muutu miksikään enkä ota pois mitään. Toivottavasti kohtaan vielä joskus kyseisen nuorukaisen matolla.

Nauratti myöhemmin kun oma suunnitelma oli aluksi olla mahd. pelottavan ja jäyhän näköinen, ei naureskella kuten lukkopainikisoissa usein. Ja ottaa ensimmäinen ote niin kovasti, että kaveri vähän säikähtää. No, nyt se onnistui liiankin hyvin kun ei sitten tullut enää painimaan ollenkaan!

Nonniin. Selittelyt olivat siinä sen osalta, häviö mikä häviö. On sitä kerran hävitty karjumisestani johtuvan diskauksenkin takia, eikä sekään asia itkemällä paremmaksi muutu.

Avoimet

Ilmoittauduin kumminkin avoimiin sitten hetken lepyttyäni. Avoimia odotellessa vitsailtiin uusien tuttujenkin kanssa, ja lopulta sain pienimmän avoimiin osallistuneen kaverin vastaani. Sen verran otin urheiluhenkeä, että tosi hyvässä hengessä lähdettiin kamppailemaan ilman veren makua. Päätin, etten makaa enkä ota mitään positiopisteitä, vain lopetus kelpaa. Jos en pystyisi lopettamaan kaveria, olisi hän mielestäni ansainnut jatkaa kisaa avoimissa!

Eikä tätä tule todellakaan ottaa niin, että annoin löysiä. Olisi oikeastaan epäkunnioittavaa olla koittamatta voittaa, sekä ylimielistä. Hain lopetusotteita guardista ja puristin halffista päästä aika kovaakin. Pieni mies kesti kaiken sen, koetti hyviä lukkoja ja lopulta väänsin viime sekunneilla vielä guardista kimuraakin tuloksetta. Kaiken tämän lisäksi hän teki alasvienninkin rohkeasti pystystä. Olin enemmän kuin iloinen kun hän jatkoi eteenpäin enkä minä. Makaaminen sivukontrollissa 50kg kevyemmän kaverin päällä olisi ollut täysin idioottimaista, ja hän meistä kahdesta parempi painija niin oikea mies jatkoi. Se on oikeaa urheilua se!

No, miettii lukija. On kuultu Ylitalon selitykset, mutta vielä on iso kysymys. Miten muut joukkueen jäsenet sitten pärjäsivät?

Sakke "Baseball" Vihervirta

 

Sakke taannoisella leirillä hiomassa lukkopainitaitojaan. Kuva Petri Blomqvist ja Tommi Putro

Ensimmäisenä oli vuorossa Sakari Vihervirta, 73.5kg sarjassa. Sakke on nyt 4 viikkoa treenannut ainakin punttia myös painin ohella, ja heti sen huomasi. Ensimmäinen vastustaja ei nimittäin ilmaantunut paikalle, ja Sakelle automaattinen walkover-voitto. Päättelimme sen johtuvan hänen uudesta, veistoksellisesta fysiikastaan joka pelotti kilpakumppanin pois heti hänet nähtyään!

Toinen ottelu oli kaunista katsottavaa heti maahan päädyttyään. Sakke haki suoraan giljotiinialasviennistä selän ja samaan vauhtiin todella syvän takakuristuksen. Hookkejakaan ei saanut täysin kiinni, muttei se haitannut. Siellä oli ja pysyi, peli sillä selvä ja voitto kotiin. Tällä päästiin jo semeihin.

Semifinaalissa kaveri veti ovelat ja taitavat ja voitti triangelilla. Voitti samalla lopetuksella finaalinkin, joten sarjan parhaalle se ainoa tappio tuli tässä tapauksessa. Hienosti meni mieheltä joka ei paljoa ehkä odottanutkaan. Mitali kotiin ja sitä myöden lupaus lunastettavana. Lupasi nimittäin osallistua ADCC:n amatöörien SM-kisaan mikäli mitali irtoaa!

Miikka "Meininki" Kallio

 

Miikka harjoittelemassa mattopainia Frodon kanssa

Miikka tuli toisiin kisoihinsa painimaan ensi kertaa puvutta kisoissa, sarja lihaksikkaalla urholla 91.5kg. Suoritus oli hyvä, voimilta tasaväkinen taisto. Pistetappioon oli kumminkin tyytyminen. Americanaa ja giljotiinia välillä haki, mutta kaveri oli liian hyvä niihin jäädäkseen. Myös Miikan vastus meni lopulta voittamaan oman sarjansa, joten huonolle ei hävinnyt. Ja hyvä maku jäi ensi kertaa puvutta painimisesta!

Tuomas "Veturi" Parkkunen

 

Tuomas saamassa sinivyötä Sauli Heilimöltä pari vkoa sitten.

Tuomas sai juuri taannoin sinisen vyön, ja nyt oli edessä ensimmäiset sinisen vyön ottelut! Hän otteli samassa painoluokassa kuin Miikka, mutta eri vyöluokassa siis.

Ekassa matsissa oli vastassa kaveri joka oli noin 20cm pidempi kuin mr. Veturi. No, se ei haitannut, miehen hanska oli myös kaksi kertaa ohuempi. Pelkkä pituus ei riitä, paksuus tärkeämpää, tai niin usein sanotaan. Parkkunen osoitti tämän todeksi. Hän voitti hienosti pistein uransa ensimmäisen ottelun sinivöisenä! Onnittelut siitä hänelle, ja selkeä voitto oli. Sillä eteni myös Tuomas semeihin.


Semifinaalissa vastaan tuli ennakkoon pahaksi tiedetty Finnfightersin painijyrä Mika Kuronen. Tuomas itse sanoi, että olo oli kuin isä ja poika olisivat vastakkain. Kuronen vei roimalla piste-erolla, mutta lopetusta ei hänkään saanut sitkeästä Parkkusesta. Tuomakselle pronssia. Ulkona tajusimme, että samalla meni hänen oikeutensa osallistua ADCC:n amatöörikisoihin, sinivöisten mitali vie sen oikeuden. No, hän jää odottelemaan seuraavia kamppailuja sitten. Pro-säännöillä ADCC:ssä tai brassissa sinivöisenä.

Eteenpäin, sanoi Putin Krimillä

 

Rinta leukaan, ukemi ja katse tulevaan! Sanoo sensei Salmelakin aina.

Sellainen oli kokonaiskatsaus kisaan. Muita suorituksia ja onnistumisia oli vaikka kuinka paljon, niiden kertaaminen ei minun blogiini mahdu enkä niille kaikille oikeutta osaisi tehdäkään. Oma päällimmäinen fiilis on pettymys. Itseeni kyllä suurimmaksi osaksi. Kerrankin oli palikat kohdillaan, mutta antoi sitten lipua kumminkin otteestaan kultamitalin joka otettavissa oli.  Tässä kuussa on toki vielä ADCC:n SM-kisat edessä. Ne ovat kalsaripainin saralla kumminkin ns. matalan tason kisoista ehdottomasti arvostetuimmat kotimaassa. Niissä pieni mahdollisuus vielä konkreettisesti todistaa tehdyn työn tuottaneen jotain.

Voimailulajeissa olen yleensä ollut nostaja, joka kunnosta tai sen huonoudesta riippumatta suorittaa kisoissa paremmin kuin salilla. Ja sellainen aion vielä olla kamppailussakin. Eli vaikka motivaatio juuri nyt kateissa, huomenna edessä aamutreenit ja on se piru jollei se joskus palkintokaapissakin näy!



El Monstero kiittää, pyytää anteeksi ja kuittaa. Ja vaikka puhe loppuu, pöhinä jatkuu päässä!